Olosuhteet saattoivat exäni ja minut samaan paikkaan kolmeksi tunniksi. Lapset pyörähtivät siinä välillä, käytiin syömässäkin. Ja koska ei ole erityistä riitaa, en saanut sanotuksi, että parempi kun ei oltaisi yhdessä. Joku vaisto kuitenkin sanoi, ettei se kyllä hyvääkään tee. Aika kului ihan hyvin, puhuttiin lapsista, elämästäkin vähän. Hän kertoi tulevaisuuden suunnitelmistaan. 

Että viedään tämä ero loppuun kun päivä koittaa. Että tapaamisajat on syytä neuvotella uusiksi, koska hän ei aio jatkossa nykyisiin aikatauluihin sitoutua (!). Ja että oletko tyytyväinen elämääsi. Sanoin, että olen tyytynyt asioiden olevan näin, ja että minulla on kaikki mitä onneen tarvitsen. Olen tyytyväinen moneen seikkaan, etenkin siihen, ettei tarvitse enää jännittää tai pelätä mitä seuraavaksi tapahtuu. Tunnelma kävi kovin ankeaksi puolin ja toisin.  

Mutta se tapaaminen meni päällisin puolin hyvin. Harmitonta. Puhetta. Sopuisaa. 

Mutta samalla helvetin painavaa, sitkeää. Ja se ihminen tarttui taas sieluni pintaan kuin lima. Koitan saada sen taas kulumaan pois. Menee monta päivää ennen kuin se katoaa taas matkan päähän. 

Pitää muistaa. Kun tekee eroa, ei ole hyvä olla tekemisissä kuin välttämätön. Vaikka ei olisi riitaakaan. Koska välimatka tarvitaan toisen sielusta irtaantumiseen.